Stalingradin taistelu

Stalingradin taistelu käytiin II maailmansodan aikana Neuvostoliiton ja Saksan sekä useiden Saksan liittolaisten välillä käyty siihenastisen sotahistorian suurin taistelu 23. elokuuta 1942 - 2. helmikuuta 1943 Stalingradissa, Neuvostoliitossa. Taistelu päättyi Neuvostoliiton voittoon ja Saksan yhteensä 250 000 miehen tappioihin.

Hitler antoi 13. heinäkuuta käskyn hyökätä kohti Stalingradia ja operaatioon osallistui Saksa, Italia, Unkari, Romania ja kroatialaisia joukkoja. Saksan satelliittivaltojen tehtävä oli suojata Saksan hyökkäyksen vasen sivusta ja hyökkäyksen kärjessä kohti Stalingradia oli Saksan 6. armeija ja 4. panssariarmeija. Samaan aikaan hyökkäsi kohti Kaukasusta Saksan joukkoja turvaten oikean sivustan hyökkäyksen kärjelle. Stalingradin jo häämöttäessä Hitler muutti hyökkäyksen painopisteen Kaukasukselle ja 4. panssariarmeija määrättiin Kaukasukselle hyökkäävien joukkojen tueksi, joten 6. armeija joutui aloittamaan Stalingradin valtauksen yksin.
               Kaupungin valtaus sujui erittäin hitaasti, sillä venäläiset olivat miehittäneet kaikki tärkeät rakennukset ja ne jouduttiin valtaamaan jopa huone huoneelta ja kerros kerrokselta. Lisäksi saksalaisten omat pommitukset olivat sortaneet taloja, eivätkä panssarit päässeet liikkumaan parhaalla mahdollisella tavalla. Raskaiden taistelujen ja molemmille aiheutuneiden raskaiden tappioiden jälkeen saksalaiset saivat kuin saivatkin Volgan länsipuoliset kaupungin osat hallintaansa, mutta kaupunki oli edelleen aivan hyökkäyksen kärjessä.
               Neuvostoliitto oli kehitellyt suunnitelman Stalingradin vapauttamiseksi ja siksi sen 62. ja 64 armeija saivatkin jäädä kaupunkiin kiusaamaan saksalaisia houkutellakseen sinne lisää akselivaltojen joukkoja ja sinne lähetettiinkin 22. panssaridivisioona. Marraskuussa alkoi operaatio Uranukseksi kutsuttu vastahyökkäys ja sen oli suunnitellut kenraali Zukov. Hyökkäyksen tavoitteena oli saartaa Stalingrad ja karkottaa saksalaiset apujoukot. Hyökkäys onnistui erinomaisesti ja Stalingradiin saarrettiin Friedrich Pauluksen komentamat 250 000 saksalaista ja romanialaista. Hitler uskoi Göringin kykyyn huoltaa Stalingradia ilmateitse ja käski Pauluksen pysyä kaupungissa siihen asti, että apujoukot saapuisivat. Luftwaffe kuitenkin epäonnistui surkeasti huollossaan ja Paulus pyysikin useaan otteeseen lupaa murtautua ulos motista, kun se olisi vielä mahdollista. Hitler ei myöntänyt lupaa ja venäläiset etenivät entistä pidemmälle kaupungin ohi. Tämä johti siihen, että huoltolentojen etäisyys kasvoi ja kaupungin huoltaminen vaikeutui entisestään.
               Saarroksissa olevalla 6. armeijalla ei ollut talvivarusteita (ne olivat päässeet jopa Kiovaan asti), ei riittävästi ruokaa tai ammuksia ja moraali oli matalalla. Tammikuun alussa venäläiset vaativat Paulusta antautumaan, mutta hän ei vastannut ja lopulta Neuvostoliiton hyökkäys tuhosi kiivaiden taisteluiden jälkeen 6. armeijan täysin. 147 200 saksalaista ja romanialaista kaatui 91 000 otettiin sotavangiksi joiden mukana oli myös sotamarsalkaksi edellisenä päivänä ylennetty Friedrich Paulus. Venäläiset puolestaan menettivät hyökkäyksessä 46 700 miestä kaatuneina, mikä on vain 17 000 miestä vähemmän kuin Suomi menetti koko jatkosodassa. Nämä luvut kuvaavat kiistatta taistelujen kiivautta.

                Hyökkäyksen painopisteen muutos oli ensimmäinen vakavista virheistä, jotka johtivat tappioon, sillä alunperin suunniteltujen joukkojen, 6. armeijan ja 4. panssariarmeijan, yhteishyökkäyksellä kaupunki olisi vallattu kokonaisuudessaan varsin nopeasti. Lisäksi satelliittivallat epäonnistuivat Stalingradin pohjoispuolen valtaamisessa ja näin kaupunki jäi suojaamattomaksi sen pohjoispuolelta. Stalingradiin ei saatu myöskään tarpeeksi paljon joukkoja, sillä Hitler uskoi ylivertaisten saksalaisten valtaavaan vähilläkin joukoilla sekä Stalingradin että Kaukasuksen kannustaisi näin Japania ja Turkkia julistamaan sodan Neuvostoliitolle. Epäonnistuminen johti kuitenkin siihen, ettei kumpikaan tehnyt sitä, eikä Saksa saanut uusia liittolaisia Neuvostoliittoa vastaan joita se olisi kipeästi tarvinnut. Kolmas syy epäonnistumiseen on ehdottomasti huollon epäonnistuminen. Talvivarusteita ei saatu toimitettua ajoissa ja sotilaat kohtasivat jopa 25 - 35 asteen pakkaset kesävarusteissa. Muonaa eikä ammuksiakaan saatu toimitettua tarpeeksi valtavaan mottiin. Syy miksi Göring sai Hitlerin vakuuttuneeksi lentohuollon onnistumisesta, oli toisen motin onnistunut huolto aikaisemmin Leningradin lähellä ilmateitse. Kyse oli vain paljon pienemmästä yksiköstä, ei kokonaisesta armeijasta. Stalingradin katastrofin aiheutti siis huonot päätökset, huono organisointi ja virhearviot. Hitlerin oikuilla oli erityisen suuri merkitys katastrofiin.

               Saksan tappio Stalingradissa aiheutti itärintamalle kestämättömät menetykset ja se olikin Saksan ensimmäinen suuri tappio ja käänsi sodan kulun Neuvostoliiton hyväksi. Aloitteen saatuaan Neuvostoliitto pystyi etenemään kaikilla rintamilla ja lopulta saavuttamaan voiton Saksasta. Ennen Stalingradia Saksan voittokulku oli ollut lähes suvereenia, mutta sen jälkeen se alkoi kärsiä jatkuvasti tappioita. 250 000 miehen menetys kerralla vaikutti suuresti Saksan miesvahvuuteen, olihan se aikaisemminkin kärsinyt miespulasta. Neuvostoliiton miesylivoima siis vain kasvoi ja sen lisäksi se sai taistelumoraalia nostattavan voiton ja puna-armeija sai henkisen yliotteen saksalaisista.

               Tappion seurauksena Saksan liittolaiset, myös suomalaiset, alkoivat epäillä Saksan mahdollisuuksia voittaa sota, vaikka Saksa oli vielä 1943 erittäin voimakas, eikä vaakakuppi ollut kallistunut kuin hieman Neuvostoliiton eduksi. Hitlerin sodankäyntitavat osoittautuivat taas kerran ala-arvoisiksi ja voisin sanoa, että jos Hitler ei olisi sekaantunut Saksan taktisiin, strategisiin tai sotateknisiin päätöksiin, olisi Saksa voinut voittaa taistelun Stalingradissa ja lopulta koko sodan. Ihme kyllä Hitler otti täyden vastuun epäonnistumisesta, mutta vihjaili myös Göringin syyllisyydestä. Saartoliikkeen tapahtuessa Pauluksen olisi pitänyt ehdottomasti lähteä kaupungista ja hyökätä sinne vaikka seuraavana kesänä uudestaan. Sekä saksalaisten että venäläisten käskyt perääntymättömyydestä olivat järjettömiä ja aiheuttivat suuria miestappioita, joita saksalaiset eivät pystyneet korvaamaan mutta venäläiset pystyivät. Stalingrad on loistava esimerkki vastustajan typerien käskyjen hyödyntämisestä ja tarpeeksi suuren miesvahvuuden merkityksestä sekä hyökkäyksen oikeanlaisesta organisoinnista.

              Stalingradista opittiin, ettei sotilaallisia operaatioita tule toteuttaa poliittisista intresseistä, vaan puhtaasti sotilaallisilta tarkoitusperiltä. Kaupunki kantoi Stalinin nimeä, joten sen hallussapito oli poliittisesti tärkeää. Tästä syystä Hitler määräsikin 6. armeijan jäämään kaupunkiin tuhonkin uhalla. Poliitikkojen sekaantuminen sotatoimiin onkin typerää ja sotilaiden tulisi antaa hoitaa omat tehtävänsä ilman poliittista painetta.